Miesten vuoro

https://cocomms.com/2015/11/17/miesten-vuoro/

Sain kesällä kollegani kanssa erityisen työtehtävän. Meidän tuli haastatella eturauhassyöpään sairastuneita miehiä, joista otettaisiin muotokuvat sairauden tietoisuutta lisäävää valokuvanäyttelyä varten.  Tarkoitus oli puhua siitä, mitä sairastuminen on heidän elämässään tarkoittanut.

 

Ensimmäiset tunteeni ennen haastatteluja olivat pelko ja epäusko. Minä, nuori nainen, kyselemässä kuusikymppisiltä miehiltä heidän intiimeimpään ytimeensä iskeneestä sairaudesta? Keskustelemassa heidän erektionsa toimivuudesta ja mahdollisesta virtsankarkailusta?

 

Luemme lehdistä, kuinka joku julkkis on sairastunut tai voittanut vakavan sairauden, ”musertanut syövän”. Potilastarinat kiinnostavat. Haluamme tietää, miten joku on selvinnyt sairaudestaan ja mikä häntä on auttanut. Samaan aikaan media opastaa, mikä saattaa lisätä syöpäriskiä ja mikä ehkäistä sitä. Ahdistaa? Ehkä jopa turruttaa?

 

On selvää, että terveys ja sairaudet myyvät. Emme kuitenkaan aina kuule niitä tarinoita, joissa toivo, rohkeus ja päättäväisyys ovat sairastuneen elämässä isommassa roolissa kuin pelko tai ahdistus. Emme näe niitä kuvia, joissa sairastunut katsoo kameraan ja sanoo: ”tässä minä olen, tämä on minun tarinani”.

 

Valokuvaprojektin miehet tavattuani huomasin, että epävarmuuteni oli turhaa. Kohtaamiset olivat luontevia, koskettavia ja aitoja. Miehet halusivat kertoa omin sanoin, kaunistelematta ja tarkasti analysoiden, mistä sairaudessa todellisuudessa on kysymys. Vaikka keskustelutilanteet olivat herkkiä ja yksityisiä, eivät he kertoneet tarinaansa minulle, vaan avullani muille miehille ja sairastuneiden läheisille. Toivo ja positiivisuus pilkahtelevat muotokuvissa ja kertomuksissa. Ei tämä ole maailmanloppu, kyllä tästä selvitään tavalla tai toisella, moni sanoi.

 

Naiset mielletään miehiä avoimemmiksi ja herkemmiksi. Sellaisiksi, jotka avaavat sielunsa ja tunnustautuvat haavoittuviksi. Mutta missä ovat miesten herkät tarinat? Kohtaamiset näiden miesten kanssa saivat minut pohtimaan, miksi ajatellaan, – näistäkin kahdestatoista moni sen totesi – että suomalaiset miehet eivät puhu vaikeista asioista?  Entä jos kukaan ei koskaan kysy heiltä? Kukaan ei tarjoa heille mahdollisuutta, rohkaise kertomaan?

 

Valokuvaprojektin miehet puhuivat, koska he halusivat omalla tarinallaan auttaa muita jaksamaan syövästä huolimatta. He halusivat lisätä tietoa ja toivoa.

 

Valokuvanäyttelyn avajaisissa yksi heistä pohti, miten hienoa on olla osa tätä rohkeiden miesten porukkaa. Miehet olivat silminnähden ylpeitä siitä, että heidän tarinoidensa avulla joku toinenkin ehkä uskaltaa hakeutua kiusallisten vaivojen kanssa hoitoon, uskaltaa jutella kaverille sairastumisesta, tai vaatia lääkäriä selittämään latinankieliset termit.

Posted By

Sini Sarvanne